Pakenija kyseli tuolla pari kirjoitusta aiemmin, miks mä en tykkää, että ihmiset kommentoi mun laihtumista. Lupasin miettiä vastausta. Saankohan mä mitään järkevää selitystä siihen? Ainakaan näin äsyneenä. Toisaalta, nyt on hyvä aika vastata, koska voin syyttää väsymystä heikosta vastauksesta.wink


MIKSI?


Mieli palaa joidenkin vuosien taa. Väkijoukossa tapasin tuttavan vuosien takaa. Entisen naapurinmummon. Mummo löi käsiään yhteen ja huudahti suureen ääneen :
- VOI KAMALA! MITEN SÄ OOT PÄÄSTÄNY ITTES NOIN LIHOMAAN!?
Kuumotus tulvi päähäni. Olin varmaan ihan punainen. Ja olisin voinut vaipua maanrakoon. -Ehe-heh-heh-heh, esitin tekonaurua, ja vilkaisin nopeasti ympärilleni. Kuinka moni kuuli? Kuinka moni siihen reagoi? Naureskeli.  Pikaisten kuulumisten vaihdon jälkeen häivyin paikalta niin pian kuin mahdollista. Nyt juttu jo naurattaa, mutta siinä tilanteessa se ei huvittanut sitten yhtään. Mummon reaktio oli ehkä yksinkertaisesti vaan aito järkytys. Olinhan oikeasti lihonut. Kuitenkin olisin toivonut hänen pitävän pokkansa, ja kröhinyt vaikka, että enpäs ollut tuntea, kun olit niin muuttunut. Rehellisyys ja suoruus on hyveitä, mutta pakko myöntää, että tykkään silti enemmän hienotunteisista ihmisistä. wink

Se mummo oli niitä harvoja, jotka uskalsi huomauttaa mulle turvonneesta olemuksestani noin ronskisti ja reilusti. Yleensä muut huomauttelijat totes sentään edes, että "eiks sua pelota, että tulee sokeritauti, kun sä oot VÄHÄN pyöristyny?" Siihenkään en todennu, niinku ois rehellisesti voinu sanoa, että "ai vähän? Mullaha on monta kymmentä kiloo ylipainoo!" Se ois ehkä voinu saadaki ihmiset hiljasiks, mutta vastasin vaan, että ei pelota, ei sitten yhtään ja miks miettiä moisia, kun on niin paljon muutkin mietittävää, kuin joku lihominen. Pienimpiä vihjailuja sitten oli tuoda tuliaisiks vaikka jotain ananasta. Tai tarjotessani mielestäni terveellistä puolukka(manna)puuroa kommentoida, että "ruismarjapuurokin olis hyvää!" Tai kävelylle vaikka lähtiessäni todeta, että "se laihduttaa." Tai sitten selitellä ylipursuavan läpinäkyvästi, että "MÄ oon lihava. MUN tarttis laihduttaa. SUN ei tartte laihduttaa." Mitä siihenkään voi sanoa itteään puolta pienemmälle, kuin että nyt lausuit toden sanat! wink

MIKSI? Miksi en tykänny noista rehellisistä, täyttä totta olevista kommenteista? Ei oo kiva kuulla ikäviä totuuksia itsestään. Joskus painoa vaan kertyy. Se harmittaa itseä. Sen tietää kyllä hyvin, että painoa on, mutta toivoisi, ettei siitä silti jokainen muistuttaisi. Toivoisi, että ihmiset, ystävät edes, hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Läskeineni kaikkineni. Tai niistä huolimatta. Sillä laihdutuspäätös pitää lähteä aina itsestä. Toisten huomauttelut ei auta, ne vaan nakertaa itsetuntoa.

...

No, sitten mulle iskikin yhtäkkiä se laihdutusinto. En sanonut siitä kenellekään. En halunnut käyvän niin, että selitän joka puolelle laihduttavani, ja sitten käykin niin, etten laihdukaan. Sen päätöksen tein vain itselleni. Tuen ja kannustusjoukot sain täältä netistä ;) Hyvin ootte jaksaneet mun mukana seurata. Halusin tuloksia. Siksi päätin tuon, että joka toinen viikko pitää saada painoa alas. Vaikka minkä uhalla!! ;) Hyviä uhkia oottekin keksineet. Ja samalla vähän hupia ja jännitystä tähän painonpudotukseen, joka muuten ois niin kamalan tylsää, etten varmaan ois ittekseni kauan jaksanukaan.

Aika paljon olin jo saanu painoa pois, vasta kun ensimmäiset huomasi, että oon laihtunu. Ekat kommentit tuntu jopa kivoilta, mutta sitten se rupes ärsyttään. Niitä kommentteja kun rupes tulemaan ihan jo ventovierailtakin. Joku kaupan kassa saatto todeta, että ootpas sä laihtunu. mitä sä oikein oot tehny? Ja mä oon NÄHNY sun liikkuvan niin kauheesti millon missäkin. Siinä rupes tulemaan aika epämukava olo. Että kyttääkö ihmiset koko ajan vaan mun liikkumisia ja mahaa, ihan ku oisin raskaana? Jotkut taas oli ihan ku ottamassa itelleen kunniaa mun laihtumisesta. "Niin, eikös ookin nyt parempi olla? Mähän neuvoinkin sua laihtumaan" tai "sä oot vissiin saanu innostuksen MUN liikuntaharrastuksesta!" Joillekin taas tuli ihan ku kauhee tarve syöttää mut entiselleni "miks sä et syö enää mitään, et sä tästä nyt liho, älä nyt enempää vaan laihduta" (<- vaikka mulla on vieläkin n 10 kiloa ylipainoa). Sitten ivallisia "oliksä lenkillä, kun et vastannu" , kahvilassa : "otaksä tollasen fitness-sämpylän?" Oma lukunsa on sitten vielä kaikki ne JOJOilun vaaroista saarnaavat ja jotka epäilee, etten saa painoa pysymään alhaalla.  Niin... se toisten tarkkailu rasittaa, koska tiedän, että he tarkkailevat nyt koko ajan kahta kauheemmin sitä, minkänäköiseksi paisun, jos paino lähtee tästä taas nousuun.

Eräillä tämän kesän juhlilla tapasin pitkästä aikaa vanhan tuttavan. Tämä katsoi ensin pitkään, sitten supisi, että "Mitä sä oot tehny? Sä oot laihtunu kauheesti." Ja sitten kuulutti suureen ääneen :

- POSSUMUNKKI ON LAIHTUNU IHAN KAUHEESTI, SE EI OO ENÄÄ KU PUOLET ENTISESTÄÄN!!

Kuumotus kasvoilla, punastus ja halu vaipua maan alle. Sama tunne kuin postauksen alkutilanteessa. Ihmiset tuijottivat ja arvasin heidän miettivän, miten valtava ilmestys olen aikaisemmin ollut. Enkö ikinä pääse eroon lihavan leimastani. Vaikka laihtuisin kuinka, ihmisten silmissä olen kuitenkin se entinen LÄSKI! Tässä ehkä tuli vastaus siihen kysymykseen :  MIKSI? Koska se muistuttaa, että et ole oikeasti normaalipainoinen, oletpa vain jollain ihmeellä väiaikaisesti onnistunut laihduttamaan, ja koko ajan innolla odotetaan, koska lihot takaisin ja ehkä vielä entisestäkin suuremmaksi.