Meinasin jatkaa kommentteihin, mutta sitten tuumin, että tuskin kommentoijat jaksaa käydä seuraamassa, onko kommenteihin vastattu. Sen sijaan uuden kirjoituksen huomaa paremmin. Niin aloitin taas uuden. Vai mitenkä on? Käykö kukaan tarkastamassa, onko kommentteihin vastattu? itellä tuppaa ainakin unohtumaan, vaikka kommenttia kirjoittaessa, on vastauskommenttia odottanutkin. Eli onko parempi vastata kommenttien alle, vai aloittaa uusi aihe vastaamalla kommentteihin?

Niin, meinasin kirjoittaa siitä ehdottomuudesta. Mun mielestä sellanen ehdottomuus on hyvä, ettei ostele kotiin herkkuja. Ja ettei ainakaan niitä kotona syö. Paitsi ehkä, jos on vieraita. Mut se on paha, jos menee niin ehdottomaks, ettei voi kylässäkän syödä mitään herkkuja, eikä vaikka töissä, jos tarjotaan. Sillo joutuu kieltäytymään ja perustelemaan kieltäytymistään ja väittämään vastaan, että en oo yhtään liian tiukalla dieetillä ja taatusti mulla on aihetta pudottaa, enkä oo mitenkään teitä muita arvostelemassa tällä kieltäymykselläni enkä etenkään väitä, ettei tarjoomus olis hyvää. Se menee rasittavaks. Lisäksi toisten herkuttelua katsellessa tulee niin surkea marttyyriolo, että on vaarassa kaiken loputtua painella suoraan herkkukauppaan. Eli kaikkein helpoimmalla pääsee, kun ottaa sen yhen pullan tai yhen karkin ja sen jälkeen sanoo, että hyvää oli, mutta ei kiitos enempää! Se on sitte eri asia, että pystyykö tyytymään siihen yhteen. Toisinaan mieliteko jää päälle, ja haluaa vaan LISÄÄ!!Pitäisi koittaa pysyä siinä herkkujen kohtuukäytössä, ettei muutu ihan syöpöksi herkkuholistiksi!

Tuossa kaikenlaista mietiskellessä muistu mieleen muutaman vuoden takainen jalan murtuma. Olin koko ihanan toukokuun tuomittu kävelykyvyttömäksi. Jalka parani pikkuhiljaa. Aloitin kuntoilun kävelemällä postilaatikolle ja takaisin. Siitä pikkuhiljaa enemmän. Keppien kanssa kävellessä  sai välillä kommentteja. "Eikö tuo oo vähän vaarallista urheilua!" sanoi eräs tuntematon vastaantulija tuimasti. (no sängyn pohjalle olisin varmaan jääny ilman sitä vaarallista urheilua. Kunto rapistuu uskomattoman äkkiä) Sitten jotkut moralisoi. Eräskin nainen kysyi ensin, mitä minulle on sattunut. Kerroin, niinkuin asia on, Mielestäni en mitenkään erityisesti valittanut edes. Silti nainen alkoi moralisoida "Olisit kiitollinen, että saat kuitenkin olla kotona. Voisit joutua virumaan vaikka sairaalassa!" Hymähdin, että näin on. Se tuntui kuitenkin pahalta. En tuntenut ansainneeni sitä saarnaa. Miksi ei voinut sanoa vaikka, että "Tsemppiä, pian se paranee!" Ei nytkään kunnossa ollessani kukaan tule sanomaan, että olisit kiitollinen, että ei ole jalka kipeä! Vaikka nyt siitä olisikin aihetta olla kiitollinen.
Jalan sitten vähän parannuttua, totesin sen, että harva osaa kävellä rinnalla hitaasti. Usein kävelykaveri ponkaisi painamaan täysillä, ja jäin perään linkuttamaan.

Se pieni murtuma oli opettavainen kokemus. Hetken sain tarkastella maailmaa kipein jaloin. Todeta, kuinka lyhytkin matka voi tuntua maratonilta. Kuinka levähdyspenkkejä löytyy tosi harvoista paikoista.  Kuinka kaikki kulkevat lujaa ja harva odottaa. Tämä palaa joskus mieleeni Hilma-tädin kanssa hitaasti kävellessäni. Hitaasti toisen rinnalla kulkeminen on uskomattoman vaikeaa.  Harvoin muistan, miltä tuntui kun jokainen askel oli hidas, ja kaikki kulkivat nopeammin. Mutta aina silloin, kun se muistuu mieleen, tunnen myötätuntoa kaikkia hitaast kulkevia kohtaan. En mene moralisoimaan, että "ole kiitollinen, ettet kuitenkaan joudu makaamaan sairaalassa," vaan yritän itse olla kiitollinen siitä, että on terveet jalat ja kunnioittaa sitä hitaastikulkijaa, jonka lyhyt matka on suurempi urheiluponnistus, kuin omani pitkäkin lenkki..