Tänään aamusta oli niin mahtava hankikanto, että ois varmaan olli ihan jo potkurikeli! Liukastakin hanki oli. Melkein jo pelotti kävelläkin, ettei lennä nurin.

Potkukelkka tuo mieleen nostalgiset lapsuusmuistot. Jos näin äkkiä suljen silmäni, ja yritän tavoittaa jonkun talvisen lapsuustunnelman, niin tulee mieleen... Potkukelkka, paljon lunta, jäinen tie, pakkanen ja mahtavan upea, kirkas tähtitaivas.. Potkurillahan sitä sillon tuli matkattua kouluun ja naapuriin ja vähän joka paikkaan. Ei haitannut liukkaus, vaan sitä oikein toivoi. Ja kiukutteli hiekoittajille. Mun potkukelkka oli pieni ja sininen. Jalakset välillä vähän ruosteessa, mutta hyvin kuitenkin pelasi.

Nykyään ei potkurilla kulje paljon muut kuin mummot. Mummopotkurilla pääseekin lujaa, sillä siinä on pyörät alla. Ihan välillä hirvittää katsella, millaista vauhtia mummot laskee mäkeä ja painaa menemään pyöräpotkurilla. Siinä vauhdissa pitäisi olla jo kypärä päässä. Ehkäpä joku vielä sellaisen pakon laatiikin, ennen kuin saan itselleni somansinisen mummopotkurin hankittua.