Tänään aamupäivästä oli niin upea auringonpaiste, että oli ihan suorastaan pakko pyöräillä töihin. Tuli kiva aamulenkki raikkaassa syysilmassa. Ruskaakin on jo vähäsen. Mennessä tuli käytyä kirpparillakin. Sieltä ilmaiskorista löytyi jännittävä cd-levy. "Mikon ja Martan tarina", musiikkikuunnelma. Levyssä luki : Kuunneltuasi annathan äänitteen ystävällesi. Sen verran uteliaisuus heräsi, että poimin levyn ilmaiskorista matkaani. Päätin kuunnella levyn ja laittaa ohjeen mukaan kiertopalkinnon taas eteenpäin. Käsi ylös (= kommenttia perään) kuka haluaa tarinan seuraavaksi kuunneltavakseen. Ehdoksi laitan, että se on laitettava edelleen kiertämään, ja pitää kertoa jotain siitä henkilöstä, kenelle levyn antoi. (Tai jos laittaa itse sen vaikka  jonnekin ilmaislaatikkoon löydettäväksi, niin siitäkin pitää kertoa. ;) )

Aamupäivällä pyöräillessä aurinko paistoi. Illansuussa takaisin pyöräillessä olivatkin jo syttyneet katuvalot. Ainakin siellä, missä niitä oli. Possumunkin kotimatka oli valotonta maantien laitaa. Ulkona ei kuitenkaan ollut vielä pimeä, vaikka sisältä katsoen se siltä näyttikin. Poljin silti aikamoista vauhtia ehtiäkseni kotiin ennen säkkipimeän tuloa. Matkalla kävi kyllä mielessä, että sais tässä olla ees vähän enemmän heijastimia, kun ei lamppuakaan pyörässä ollut. Kerkesin hämäränhyssyssä ennen pimeää kotiin. Kotona sitten tekstiviesti piippasi. "Sinäkö se olit se punanuttu, joka pyöräili henkensä kaupalla tuota maantien laitaa. Ei kuule meinaa oikein autosta erottaa! Joku vielä väistää pientareelle jotain hullua ohittajaa, eikä huomaa sua vaan kiilaa ojaan!"

Jahaa. Possumunkin pyöräily oli taas huomattu. Ihanaa, kun on ihmisiä, jotka välittää noin paljon, että oikein tekstailee perään. Sitten tuli toinenkin samanlainen viesti sähköpostiin.. Mitä siihen vastata, muuta kuin punastua ja selitellä, että en minä suinkaan se punanuttu ollut, vaan se oli varmasti Joulutonttu!