Possumunkki kävi taas Hilma-tädillä. Paistinpotut oli odottamassa. Ja imuri keskellä lattiaa. Selvästi sitä oli tänään käytetty.

- Onko sinulla siivous kesken? Possumunkki kysyi.

- No joo, Hilma-täti vastasi sukkiaan katsellen. - Minä vähän imuroin tuota sohvaa ja mattoa. Mutta, jos sinä haluat ottaa tarkemmin, niin...

- Selvä, katsotaan! Possumunkki sanoi. - Jos käytetään vaikka vähän pihalla sitä mattoa. Ja otetaan lattia kostealla. Olisko se hyvä?

- No, ei kai sitä tartte, mutta miten vaan. Mutta syödäänkö ensin paistinperunoita? Hilma-täti sanoi.

- Syödään vaan, Possumunkki sanoi. - Minä olen kyllä jo syönyt, mutta otan vähän seuraksi.

- Minä en ole syönyt kuin aamupuuron 4 aikaan. On jo vähän nälkä, Hilma-täti sanoi.

- Mutta Hilma-täti! Possumunkki torui, sillä Hilma-tädin veriarvot olivat jo pitemmän aikaa olleet huonot ja diabeteksenkin takia säännöllinen syöminen oli Hilma-tädille tärkeää.Ja nyt oli jo iltapäivä pitkällä!  - Siitähän tulee ihan järkyttävän pitkä ruokaväli! Pitäisi syödä säännöllisesti.

- No, kun minä en oikein kerinnyt, kun minä siivosin, Hilma-täti selitteli.

- No syödään nyt sitten, Possumunkki vastasi. Hilma-täti ressu! Koko päivä oli mennyt parin maton ja sohvan imuroimisessa eikä sittenkään siivouksesta ollut tullut valmista. Ja Hilma-täti kun oli ollut koko ikänsä varsinainen himosiivooja. Oli surullista nähdä Hilma-tädin voimien hiipuvan.

 

Possumunkin siivottua Hilma-täti alkoi selitellä perunoista. -  Kun sinää toit niitä niin valtavan paljon viimeksi. Minä en oikein tiennyt, mitä niistä tekisi. Minä tein niistä perunalaatikkoa jouluksi, mutta ei se onnistunut. Se piti nakata pois.

- Ai, Possumunkki sanoi ja huokasi. Possumunkki oli raahannut niitä ison pussin juuri siksi, että niitä olisi jonkun  aikaa jemmassa Hilma-tädille keiteltäväksi. Ei Possumunkki ollut ajatellut Hilma-tädin ottavan niistä moista stressiä. Säilyyhän perunat sentään jääkaapissa muutaman viikon ainakin. Nyt kaapista puuttui taas perunaa.

 

Illansuussa Possumunkki teki vielä ruokaa sekä pullaa. Illansuussa tupsahti myös yllätysvieraita. Hilma-täti hätääntyi.

- Voi voi, kun ei minulla ole oikein mitään tarjottavaakaan!

- Eiköhän me tästä suoriuduta, Possumunkki sanoi ja alkoi keitellä kahvia. Pöytään löytyi Possumunkin leipomaa pullaa ja Hilma-tädin tekemää vähän likilaskuista kakkua. Possumunkin sydäntä riipi nähdä Hilma-tädin epäonnistuneita leipomuksia, sillä Hilma-täti oli aina ollut erinomainen kokkaaja. Kakut muistuttivat mieleen sitä surullista tosiasiaa, että vanhuus oli saavuttanut Hilma-tädin. Hilma-täti ei enää ihan täysillä suoriutunut kotiaskareistaan. Hilma-täti tarvitsi tukea. Eikä Possumunkki halunnut ajatella sitä tosiasiaa, että tämä kaikki oli johtamassa siihen, että ennen pitkää Hilma-täti ei ehkä selviä kotona ollenkaan. Joku dementia tai alzheimeri tai joku muu ilkimys oli ehkä ihan jo nurkan takana vaanimassa. Se ajatus oli ihan liian kamala! Possumunkki halusi sysätä moiset mielestään kokonaan! Hilma-täti oli arvokkaampi kuin monta kertaa painonsa verran kultaa!! Possumunkki ei suostu luopumaan hänestä ikinä!!  Ei luovuttamaan edes vanhuudelle muistihäiriöineen! EI!!

Possumunkin mieli oli murheellinen hänen laitellessaan tarjoomuksia. Mutta Possumunkki parkui vain sisimmässään. Kovasti hymyilevinään hän oli kutsuessaan vieraita ja tätiä pöytään.

Vanhan suomalaisen kursailutavan mukaan kukaan ei ollut aluksi kuulevinaankaan kutsua. Possumunkin kolmesti toistettua kutsunsa istuivat pöytään vieraat. Possumunkkikin meni pöytään. Hilma-täti jäi keinuttelemaan. Häntä sai pyytää vielä monta kertaa erikseen, jonka jälkeen täti tuli hitaasti ja päivitellen istumaan. - Ettäkö minäkin oikein vieraitten kanssa pöytään?

- Tuo kakkupala näyttää kuin hiirensyömältä, Hilma-täti sanoi näyttäen yhtä palaa, jossa oli pikkuinen kolo. - Minäpä otan sen.

- Ai onko täällä hiiriäkin? Näin korkealla? toinen vieraista ihmetteli pilke silmäkulmassaan.

- Ei ole näkynyt, Hilma-täti myönsi.

- Minä otan tuon toisen hiirensyömän, Possumunkki sanoi toista reunapalaa näyttäen. Vieraat nauroivat.

- Tuo pullakin taitaa olla hiirensyömä, Hilma-täti sanoi ja otti pullan.

- Sitäkin pitää sitten maistaa, vieras sanoi. - Kerta hiirillekin kelpaa!

- Joo, ottakaa äkkiä, ennen kuin.. Hilma-täti aloitti

- ennen kuin hiiret syö kaikki, Possumunkki täydensi.

- Olipas tämä hauska tämä hiirijuttu, vieraat nauroivat.

 

Possumunkkikin nauroi. Mutta sisimmässään hän itki ja kapinoi Hilma-tädin vanhuutta vastaan.