Kevät tulee kohisten. Tiet sulaa minkä kerkee. Ja pellot. Alkaa olla tämän talven hiihdot hiihdetty. Sukset silti vielä seinää vasten nojaamassa, että kaikki varmasti huomaa, että hiihdetty on! Nyt vain sitten tienlaitoja kulkemaan ja sitä kevään ensimmäistä leskenlehteä tähyilemään! Tänään on kyllä niin tylsän harmaa ja sumuinen päivä, ettei ulkoilu paljon innosta. Eilen ois kannattanu. Mutta eilinen aurinkopäivä tuli tuhlattua siivoten ja kylässä istuen. Siis koko päivä sisällä, vaikka aurinko paistoi.

Siivouspäivänä tekee aina löytöjä. Ensiksikin huomasin, että mulla on ladattava taskulamppu. Viimeks sähkökatkojen aikaan tuskailin, kun ei taskulamppukaan toimi. Että aina patterit lopussa, eikä kaapissa tietenkään uusia varalle. eilen mietin, heitänkö sen romulampun roskiin. Sitten näin tekstin ladattava. Tutkin lamppua tarkemmin. Siinähän oli sähkötöpseli! Tökkäsin töpselin seinään ja kokeilin lähteekö latautumaan. Kyllä! Se latautui kuin kännykkä ja pian oli taas valaisuvalmis. Olisinpa tämänkin tiennyt sähkökatkon aikaan! Ei kun siis vähän ennen katkoa. Siis jos olisin tiennyt sähkökatkon tulevan, olisin voinut ladata lampun sähköllä ennen katkoa. Nyt se on ladattu. Kestääkö seuraavaan sähkökatkoon asti? Koska on seuraava sähkökatko, että tiedän ladata sen taas valmiiksi??



Jonkin verran kamaa lensi roskiin. Mutta kaikkea ei voi heittää pois. Muistoja. Joita on paljon. Paperivalokuvia, vanhoja kirjeitä, postikortteja. Paljonkohan niitä elämän varrella vielä kertyykään, kun niitä nyt on jo niin paljon. Hukun valokuviin ja kortteihin! Joskus oon alkanu valokuvia järjestämään albumeihin aikajärjestykseenkin, mutta todennut urakan pian toivottomaksi. Niitä on ihan liikaa! Mutta eihän valokuvia voi hävittää. Ei vaikka ei niitä koskaan tulisi katseltuakaan. Vaikka ne seisoisivatkin vaan hyllyssä pölyä keräämässä. Ja vanhat postikortit on kans niin ihania. Uskon, että joku päivä niitä vielä katselen, vaikka olisinkin niiden keskelle jo lähes kokonaan hautautunut. Ehkä jonakin päivänä etsin niiden joukosta sen kaikkein ihanimman ja kauneimman.


Ehkä. Joskus. Neljänkymmenen vuoden päästä.



P.s. Sitäpaitsi kamerassa ja tietokoneellakin alkaa olla jo liikaa kuvia...